Onko meistä suomalaisista kasvanut liiankin itsetuntoisia? Ihmislapsi on eläinkunnassa pisimpään vanhempiinsa vahvasti kiinnittynyt. Itseasiassa läpi elämän. Kuvittelemme kuitenkin, että lapsi jo varhaiskasvatusiässä kykenee itsenäiseen työskentelyyn ja oppimiseen. Miten tässä on näin käynyt?

Säästösyistä ja kuvitelmasta, että olemme jollain tavoin poikkeuksellisen itsenäisiä ja älykkäitä pienestä pitäen, näen minä. Läpi koulutuksen vallalla on itseohjautuvuus. Opetussuunnitelmissa korostetaan oppilaiden omatoimisuutta ja opettajien ohjaavaa roolia. Kaikilta ihmislapsilta tämä ei vain onnistu.

Jo ala-asteilla oppilaat ovat eriarvoisessa asemassa: joissain kouluissa noudatetaan vielä enemmän opettajavetoista opetustyyliä, joissain oppilaat tekevät jo varhain omia opintopolkujaan tavoitteineen. Joissain kouluissa panostetaan enemmän henkilöresursseihin ja joissain oppimateriaaleihin.

Mitä tästä sitten seuraa:

Opettajavetoisessa opetustyylissä yleensä kaikki pysyvät jollain tavalla mukana – paitsi, jos luokassa on paljon erityistä tukea ja tukea kielen hallinnassa tarvitsevia. Omien tavoitteiden tekemisen ja noudattamisen toteutuminen on useimmille ala-asteikäisille vain kaukainen haave – sillä kuitenkin mennään, jos niin on päätetty. Kaikkien osalta. Suurin osa puuhastelee mitä puuhastelee. Kun on panostettu henkilöresursseihin, pysytään käytöksen puolesta yleensä melko hyvin raameissa – tosin saattaa olla hieman hankalaa huoltajille tukea omaa lasta ilman kirjallisia materiaaleja. Esimerkiksi lapsen sairastaessa. Joissain kouluissa ei ole edes matematiikan tai äidinkielen kirjoja kotiin vietäväksi. Jos panostetaan materiaaleihin, on hyvin vaikeaa saada henkilöresurssien puutteessa työrauhaa luokkaan.

Nämä ristiriidat johtuvat sekä taloudellisista että poliittisista päätöksistä: leikkaukset läpi koulutusasteiden näkyvät rankasti myös koulutuksen alkupäässä: koulut joutuvat tekemään rankkoja ratkaisuja siitä, missä säästetään. Alueelliset erot opetuksen toteutuksessa ovat suuret – jopa kaupunkien sisällä.

Yllättävää kyllä – vai onko? Samat ongelmat jatkuvat ammattikoulutuksessa. Nuoret 15 – 16 vuotiaat eivät saa tarvitsemaansa opetusta ja ohjausta, resursseja ei ole.

Ehdotan, että palataan aikaan, jolloin ymmärrettiin ja tunnustettiin, että ihmislapsi tarvitsee aikuisen tukea, opetusta ja ohjausta hyvin pitkään – jotkut jopa läpi elämän pärjätäkseen ja ponnistellakseen elämässä eteenpäin. Paranisikohan myös Pisa-tulokset ja pudokkaiden määrä vähenisi?

Katselin joitakin viikkoja sitten televisiosta vanhaa suomalaista elokuvaa, Juurakon Huldaa (loppua ei kannata katsoa, suomalaista hömppäromantiikkaa vuodelta 1937…).

Lyhyesti elokuva kertoo nuoresta naisesta, joka tulee maalta kaupunkiin ja pääsee kotiapulaiseksi. Hän on kouluttamaton ja näin ollen ”yksinkertainen”. Häntä ei huomata – hän on kuin ilmaa ympäristölleen. Hulda päättää aloittaa opiskelun. Hän saa ylioppilaslakin ja jatkaa opintoja. Hänestä tulee arvostettu yhteiskunnan jäsen.

Heräsi ajatuksia, että ollaan ihan tässä päivässäkin: olemme palanneet yhteiskuntaan, jossa kouluttamatonta ei arvosteta:

Meillä on paljon osaavia käsiä. Lapsia ja nuoria, joilta ei lukeminen ja oppiminen oikein suju. Kädentaidot ja tekemällä oppiminen ovat heidän vahvuuksiaan. Heille pitäisi antaa mahdollisuus näyttää taitonsa. Pitäisi luottaa siihen, että ihmiset voivat kehittyä – kukin omalla tavallaan ja ajallaan.

Pienille ja alakouluikäisille lapsille vakuutetaan, että he ovat kaikki tasavertaisia ja osaavia. Näin olemme yhteiskunnassa yhdessä päättäneet. Lasta pitääkin kehua niillä osa-alueilla, joilla hän on vahva. Tukea siellä missä on tarvetta. Ei pidä kuitenkaan antaa virheellistä kuvaa lapsen taidoista.

Koska:

Aikuisuuden kynnyksellä yläaste- ja keskiasteen ikäiset osaamattomat hylätään:  et ole kelvollinen, koska et suoriudu vaadittavista tehtävistä. Niistä, joita aikuiset ovat määritelleet. Niistä, joista jokaisen edellytetään selviytyvän.

Tämä kehitys on johtanut siihen, että näistä ”ei niinkään lukuihmisistä” tulee syrjäytyneitä.

Pitää kehittää reittejä työelämään myös niille, joilla on käden- ja tekemisen taitoja, muttei lukemisen taitoa. Työssäoppiminen pitää saada mahdolliseksi ja arvostetuksi. Jos myöhemmällä iällä lukuhalut ja -taidot heräävät, pitää käytännössä mahdollistaa elinikäinen oppiminen, myös taloudellisesti.

Koulutus ja koulutuksen tasa-arvo ovat äärimmäisen tärkeitä – kysymys on siitä, miten sitä kenenkin kohdalla toteutetaan. Se onkin sitten jo toisen kirjoituksen paikka.